Minä ite

Onkohan olemassa mitään muuta asiaa joka on yhtä helposti toteutettavissa,kuin oikeassa oleminen?  
Se on kuin kutsumus,pyhä velvollisuus kertoa tietämättömille totuus. Varsinkin silloin kun sattuu sen itse tietämään. 
Mennä kuuntelemaan kiinnostavaa luentoa,ja olla vaiti,olla oikomatta luennoitsijan kömmähdyksiä;herra kaikkitietävälle se on usein ylivoimaista. Sietämätöntä itsestäkin ja,että hävettää. Tehty mikä tehty,joskus sentään mahdotonkin onnistuu. 
Kaveriporukassa oikeassaoleminen ei ole niin vaarallista,ellei satu saamaan nenilleen joukossa voi olla toinenkin oikeassa olija.

Tämä taipumus riepoo minua,paljon olen sitä saanut karsittua,paljon on vielä töitä tehtävä. Tuskin siitä kokonaan pääsen irti,varmaan se on minussa sisällä. Isäni sanoi,että itseänsä voi muuttaa ja luonnettaan voi oppia hallitsemaan. Lienee tiennyt asian omasta kokemuksestaan,siinä myöskin harvinaisen hyvin onnistuen. Nuorempana pidin sitä heikkoutena,ettei hän koskaan ryhtynyt kiistojen osapuoleksi,ei antanut  sanaa sanasta vaan väisti ja vaikenemalla vältti riidan.  Pidin sitä nynnyilynä.  Nyt haparoin oppiakseni saman taidon,kasvaakseni isäni mittoihin. Pääsenköhän edes alkuun,täytyisi elää satavuotiaaksi. 

Sitkun

                   
                                  Sitkun


Harmaata pilvistä on ulkona,niin on koko talvi ja myös edeltänyt kesä ollut. Sopii hyvin mielentilaan joka on hallinnut elämääni. Hallinnut jo pitkään,alakulo on kyllä usein ennenkin ollut seuralaiseni. Ei tämä ole uutta,aina on löytynyt huolenaiheita. Mitä se on auttanut? On antanut hyvä tekosyyn vetäytyä ja passivoitua,lenkkeilykin on ollut satunnaista. 

Sitten kun, on inhoittavin ajatus mitä on olemassa. Sitten kun,kun kaikki alkaa olla ohi. Silloin kun huomaa,ettei enää ehken ehdi,tai ei jaksa,tai on peruuttamattomasti myöhäistä. Silloin herää ja näkee oman itsensä kuvan,sen joka on totta,kuinka erilainen se onkaan verrattuna kulisseihinsa. 
Hävettää ja masentaa. Pakko on tunnustaa itselleen väärät valintansa,itsekkyytensä ja omahyväinen pöllöytensä.
Voisinko vielä muuttua? Siis tahdonko sitä aidosti,olenko valmis tekemään töitä muuttaakseni itseäni? Mennyt on mitä on sitä ei voi muuttaa,eikä kannata selitellä olosuhteilla. Selittelyt ovat vain itsensä puhtaaksi pesemistä,oman syyllisyyden vierittämistä olosuhteitten syyksi,ellei peräti jonkun toisen ihmisen viaksi. 
Itsensä,oman asenteensa muuttaminen,edes muutostarpeen hyväksyminen,olisipa  yhtä helppoa kuin toisen neuvominen hänen muutoshalussaan.
Sisäänrakennettu vastarinta löytää aina verukkeita,hyviä ideoita estää tekemästä mitään,mitään jonka voi tehdä nyt heti. Ei nyt vaan sitten,myöhemmin tällä tavoin minun elämäni on kulunut. 
Kaikenlaisia kuvitelmia risteilee mielessä. Niitä voi kehitellä,haaveksia ikäänkuin maistella millaista olisi jos? Mielikuvitusta ei ole koskaan puuttunut,ja jotkut viritelmät ovat olleet jopa toteuttamiskelpoisia,aloittamista vaille valmiita. 

Kokonaan oma lukunsa on se mitä tämä sisäiseen maailmaan vetäytyminen on haitannut elämäntosiaikaisuutta,arkitodellisuutta ja mitä se on riistänyt ihmissuhteilta.  Läheisimmätkin ovat jääneet turhan vähälle huomiolle,kuoleman kulkiessa vieritse havahtuu näkemään,mutta ei ehdi tekemään, elämättä jäänyt elämä ei tule takaisin;ei itselle eikä poismenneelle. Entä kun se tapahtuu useamman kerran ja aina huomaat olevasi samassa tilanteessa? 
Eihän näin pitänyt käydä,minunko syyni, olisi pitänyt silloin ja tällöin tehdä niin ja näin. Et pääse eteen eikä takaisin voi kääntyä. 
Oikeassa oleminen ei aina riitä,silloinkaan kun olet aidosti oikeassa. Mitään ei voi menneisyydelle hyvittää,olisi pystyttävä kasvamaan ihmisenä ihmisen mittoihin. Pelottaa ajatella mitä se vaatii,se todella ottaa miehestä mittaa.